Iisakki Nieminen istuttaa omenapuun

Omenapuun istuttaminen Pispalan moreeniharjuun on vaativaa työtä. Lauri Viita kuvaa asiantuntevasti romaanissaan Moreeni kuinka omenapuu saadaan menestymään harjun karussa maaperässä:

Syksyllä Salosen Etvartti toi Niemisen pihaan pari hevosenkuormaa savea. Toi vain, kun sattui joutamaan. Ja olihan siitä asiasta ollut joskus kesällä hiukan puhettakin, saunassa Iisakin kanssa, kuten Einari muisti. Miehet olivat kuulemma keskustelleet jostakin istuttamisesta.
– Mutta eihän meillä ole pensaitakaan, vai perunoitako nyt pitäisi ruveta hautaamaan? Mitähän se isä nyt taas oikein höpsii! Joosefiina päivitteli.
– Omenoita isä istuttaa! tiesi Kalle, joka oli istunut saunan penkillä kuuntelemassa niinkuin Einarikin. – Ja marjoja! hän tiesi edelleen.

Ei se ollut mikään naurun asia, vaikka Josefiina näkyi niin luulevan. Kun miehet palasivat töistä, niin ei muuta kuin hät’-hätää murkinat suihin ja toimeen. Iisakki lähti säkki kainalossa Tahmelaan ja Paavali rupesi kaivamaan kuoppaa sovittuun paikkaan. Männynjuuria tuli vastaan, mutta Paavali haki liiteristä kirveen ja syti sillä maan sisään niin että tulta iski. Vähän aikaa temmellettyään hän päätti raivata pois koko kannon – ja toisetkin, kenties kaikki kannot, kun kerran poimimaan ryhtyi. Siis lähin ensimmäiseksi. Paavali hujautti rautakangen kannon viereen pystyyn ja väänsi. Hyvin vääntyi! Paavali hujautti syvempään ja sai vähän pitempään vääntääkin, mutta kanto ei hievahtanutkaan. Siitäpä tuli urakka! Kaksi tuntia Paavali heilui kuin heikkomielinen jalanvahvuisen petäjänkannon ympärillä. Hiki valui virtanaan ja silmiä kirvelsi. Otsaan jäi kurainen maahisen sinetti jokaisesta pyyhkimisyrityksestä.  […]

Paikalla oli todella kuoppa kun Iisakki saapui. Tosin se paikka oli tarkoitetun vieressä, mutta kaksivuotias omenapuu istutettiin kuitenkin siihen. Mahtumisesta ei ollut muuta surua kuin lapioimista. Pohjalle mätkäytettiin melkein puolet saviläjästä ja taimen juurien ympärille kerättiin semmoista hiesua kuin pihan pinnasta löytyi, yksi lapiollinen ihan puhdasta ihmisensyömää. Sen puun hedelmiä ei voitu koskaan maistaa, mutta tavattoman mehukkaita, isokokoisia ja hienomakuisia omenoita ne olisivat kuitenkin olleet, jos olisivat tulleet. Iisakin säkissä oli kuitenkin myös toinen arvokas taimi. Sen istuttamisessa ei haaskattu paljon aikaa, ja kiirettä oli pitävä puukin, sillä jo kolmantena syksynä se oli tarjoava täsmälleen yhtä monta raakilaa kuin Niemisellä oli suita. Iisakki oli tietysti jäävä ilman, koska hän odotti omenansa kypsymistä, vaikka joka puolella asui ihmisiä.

Mutta vielä oli kasvillisuutta, oli marjantoivoakin: kolme tuomentainta ja viisi pihlajanvitsaa. Myös haapa oli sillä Iisakki halusi istua vanhana miehenä puutarhakeinussa ja kuunnella haavan helinää. Hän oli kyllä jotenkin selvillä siitä, että eräät toukat viihtyivät hyvin tuomissa ja pihlajissa sekä saattoivat levittäytyä niistä myös omenapuihin, mutta tuollainen käytännöllinen tietäminen ei nyt kuitenkaan tuntunut merkitsevän yhtään mitään sen syvään syöpyneen muiston rinnalla, johon ei kuulunut ainoatakaan omenapuuta, vaan haapoja, pihlajia ja tuomia, lunta, punatulkkuja, tiaisia ja pikkuinen poika nenä lytyssä ruutua vasten miettimässä, eikö hänkin, jos olisi pitänyt kädet ja jalat oikein levällään, olisi voinut laskeutua kuin tilhi pihlajan pehmeään latvaan, satojen pienenpienten oksien varaan, marjaterttujen sekaan, makaamaan ja keinumaan kasvot kiitäviä pilviä kohti.

Viita, Lauri 1950: Moreeni. Werner Söderström Osakeyhtiön Kirjapaino, Porvoo.

 

13291216784600

Piha Pispalanharjulla. Eino Antero Bergius, Vapriikin kuva-arkisto

Share